Pökkelö, ylilääkitty, makuutettu ja väärin ruokittu. Kun suomalainen ihminen vanhenee, hän ei kelpaa enää kuin ongelmajätteeksi. Hän ei suorita, markkinoi, hän ei ole tuottava yhteiskunnan jäsen, vaan tyhjiin imetty laitoksen asukki.

Meillä Suomessa suorittavaa, kykenevää ja tuotteliasta ihmistä arvostetaan. Ikäihminen, muistojen, tietojen ja kokemusten arvokas kantaja ja hiljaisen tiedon osaaja, joutaa näivettymään yksinäisyydessä tai vaipoissa laitokseen – istumaan tai makaamaan itsensä ja aivonsa tohjoksi. 

Välimeren maissa kahdeksaakymmentä käyvä isoisä tai isoäiti on perheen ja suvun arvostettu jäsen ja kelpaa esiteltäväksi. Häntä kuunnellaan ja hänen viisaudestaan otetaan oppia. Nuoret ovat nulikoita, joilla on vielä pitkä matka mammojen ja pappojen vertaisiksi. He ovat vielä noviiseja elämän vaiherikkailla poluilla.

Vietän paljon aikaa sielunmaisemassani Kreetalla, pienissä vuoristokylissä ja turistiköyhissä rantakylissä. Siellä saan seurata aitiopaikalla paikallisten perheiden ja sukujen arkea ja tarinoita.

Vakiokyläni lähitavernan omistajan isä, kohta yhdeksänkymppinen köpöttäjä, kantaa kortensa kekoon tavernassa. Hän pysyy kunnossa ja arvostuksessa kantamalla likaiset ruokalautaset keittiöön tiskattavaksi. Se riittää, mutta saa hänet tuntemaan olonsa merkitykselliseksi ja tärkeäksi palaseksi perheen ja suvun palapelissä. Häntä halaillaan, pussaillaan ja häntä kiitetään. Hän on elossa ja virtaa. Hänen aivonsakin nauttivat, sillä voidakseen hyvin aivot kaipaavat niin virikkeitä kuin kosketustakin.

Kosketuksen puute näivettää

Suomessa on yli miljoona yksineläjää, joista kaikki eivät ole sitä omasta valinnastaan. Iso osa heistä on jo eläkkeellä ja jäänyt yksin puolison kuoleman tai avioeron myötä. Monet heistä näivettyvät kosketuksen ja kohtaamisten puutteessa. Kehossa ei virtaa, elämänenergia on hakoteillä.

Samaan aikaan Suomessa seniorit ja vanhukset elävät yksin kodeissaan tai hoidokkeina palvelutaloissa ilman kosketusta, merkitystä tai arvostusta. Yksinäinen vanhus rutinoituu ja näivettyy niin kosketuksen kuin virikkeiden puutteessa. Elinpiiri pienenee pienenemistään. Moni vanhus ei tapaa päiviin tai viikkoihin ketään, ei pääse ulos ja elää vankina omassa kodissaan tai valvottua elämää palvelutalossa.

Minua järkyttää kuinka inhimillistä kohtaamista ja kosketusvajetta korvataan tänä päivänä roboteilla vanhusten hoidossa. Sori nyt vaan, mutta en jaksa mitenkään innostua paijattavista hyljeroboteista…

Kosketus on ihmelääke ja onnellisuuspilleri

Jokainen ihminen janoaa kosketusta. Hiusten silittelyä, tukan kampaamista, selän pesua, kädestä pitämistä, halauksia, pusuja ja suudelmiakin. Kosketus herättää ihmisen horroksesta henkiin ja saa aivot autuuteen.

Kosketus on ihmelääke masennukseen, alakuloon, kipuihin ja kolotukseen. Se karkottaa yksinäisyyden ja lisää onnellisuuden tunteita. Aito kosketus saa rakkaushormoni oksitosiinin ja onnellisuushormoni endorfiinin virtaamaan ja rentouttaa ja rauhoittaa olon.

Voisitko sinä antaa aikaasi ja parantavaa kosketustasi lähipiirin, taloyhtiön tai oman perheen yksinäiselle seniorille? Voisitko hieroa niskaa, päätä, sormia tai varpaita, halata – tai vaikka tarjoutua harjaamaan hiuksia? Pieniä tekoja, mutta äärimmäisen merkityksellisiä aivojen hyvinvoinnin kannalta.

Kosketuskynnyksen madaltaminen kannattaa sitä paitsi myös itsekkäistä syistä. Jos rohkenet koskettaa, hämmästyt iloisesti, sillä oksitosiini, kehon oma parantava lääke, tekee hyvää myös sinulle. Se saa sinunkin olosi tuntumaan onnelliselta ja rennolta. Se laskee verenpainetta, sydämen sykettä ja parantaa immuunipuolustusta. Se puolittaa jopa stressihormoni kortisolin määrän veressä. Todellista mahtilääkettä moneen vaivaan!

 Teksti: Raija Kivimetsä

 

Pin It on Pinterest

Share This